Antonio Gamoneda
valitsee sanansa huolella. Hän punnitsee haastattelijalle antamiaan vastauksia aivan kuin runojensa säkeitä. Gamoneda on kirjoittanut 17 runokokoelmaa ja useita muita teoksia. Häntä pidetäänkin yhtenä espanjankielisen nykyrunouden suurimmista lahjakkuuksista. Gamoneda, jolle myönnettiin eurooppalainen kirjallisuuspalkinto (Le Prix Européen de Littérature) vuonna 2006, vastaanotti saman vuoden Cervantes-palkinnon .
"Olen tyytyväinen", Antonio Gamoneda kuvailee tuntemuksiaan palkinnon tiimoilta. "Tiedän kuitenkin, että runoni ovat edelleen samoja kuin ennen palkintoa", hän lisää hymyillen.
Cervantes-palkinto on Espanjan arvostetuin kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan vuosittain espanjankieliselle kirjailijalle tunnustuksena ansiokkaasta kirjailijanurasta. Gamonedan runoja luetaan kuitenkin myös espanjankielisen kielialueen ulkopuolella. Tunnustuksena keskeisestä asemastaan Euroopan kirjallisuudessa hän sai viime vuonna eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon.
Itseään eurooppalaiseksi kuvailevan Gamonedan henkiset juuret ovat Euroopan kulttuurissa. Vuonna 1931 syntynyt kirjailija on seurannut EU:n kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Vaikka tällaisella laajamittaisella yhteiskunnallisella kehityksellä voikin olla tietty vaikutus kirjallisuuteen, Gamonedan mukaan se ei ole vaikuttanut hänen omaan tuotantoonsa ainakaan tietoisesti. Sen kannalta tärkeämpää on ollut hänen oman maansa kehitys EU:hun liittymisen jälkeen.
"Espanjalla on aina ollut ongelmia kansallismielisten ryhmien välisten jännitteiden vuoksi. Tilanne on helpottunut Euroopan unioniin liittymisen jälkeen, kun EU on auttanut rakentamaan maan yhtenäisyyttä. Toivonkin, että Euroopan kansojen yhdentyminen jatkuu vielä tulevaisuudessa."
Mikä merkitys runoudella on Euroopan yhdentymisessä?
Gamoneda miettii vastaustaan hetken. "Runous ei kuvasta objektiivista todellisuutta Euroopassa. Se synnyttää kuitenkin toiveita ja odotuksia ihmisten mieliin. Joissain tapauksissa se voi jopa auttaa ihmisiä muuttumaan."
Ote runosta Descripción de la mentira, 1977
De la verdad no ha quedado más que una fetidez de notarios,
una liendre lasciva, lágrimas, orinales
y la liturgia de la traición
(...)
¿Qué lugar es éste, qué lugar es éste?
